Sanoin avopuolisolle tänään, etten aio syödä tänään muuta kuin hedelmiä. Hän oli hiljaa ja nyökkäsi. Ilmeisesti hän alkaa tajuta, ettei voi kääntää päätäni tässä asiassa. Minä itse päätän mitä syön, ei hän. Ainoa mitä hän voi tehdä, on yrittää estää painontarkkailuni ja laverrella asioista polille. Syömisistäni hän ei päätä. Ei nyt, eikä koskaan.
Aamulla huijasin häntä. Heitin 2 kiiviä roskiin ja väitin kirkkain silmin, että söin ne. Hän uskoi, onneksi. Nyt minun pitää vaan olla se, joka vie roskat. En halua, että hän mitenkään voi saada tietää, että olen heittänyt ne roskiin, enkä syönyt. Ruoan roskiin heittämisestä minulle tulee aina huono omatunto, muttei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. Kurkku ja vatsalihakset edelleen kipeät eilisestä, enkä olisi jaksanut taas oksentaa. Parempi näin. Ajattelen vain itseäni ja omaa hyvinvointiani.
Painon laskun ansiosta olen ollut tänään todella hyvällä päällä. Olen ollut pelkkää hymyä ja nauranut. Tuntuu, että nyt pystyn vaikka mihin. Olen voittamaton. Tosin olen ollut myös omissa maailmoissani koko päivän. Kaupungilla ja kaupassa kävelin melkein ihmisiä päin. Tuntuu, etten kuule tai näe enää mitään mitä ympärilläni tapahtuu. Jos avopuoliso kysyy jotain, en kuule sitä. Jään vaan tuijottamaan tyhjää ja olen aivan pihalla. Mutta silti tämä on kaiken arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti