Paaston jälkeinen ahdistus

65,5 tunnin paasto takana. Sitten päätin syödä jotain. Ahdistus oli kovin suurta, koska en millään osannut päättää mitä söisin. Keitin sitten pakastekasviksia, joista sain alas ehkä 150 grammaa jos sitäkään. Ahdistus nousi niin suureksi, että loput lensi roskiin. Nyt on maha kipeänä, ahdistaa ja päätä särkee. Voi olla, että huominen menee taas syömättä...

Tänään kävin päiväosastolla. Siellä tuli puheeksi hoitajalle lähettämäni sähköposti ja omahoitaja oli todella pahoillaan siitä, että mulle on tullut sellainen olo, että mut pakotettaisiin syömään siellä. Niin ei tietenkään ole, joten mun ei ole enää tulevaisuudessa pakko syödä siellä jos en tahdo. Lisäksi hän sanoi, että tarvitsee lääkärin kanssa torstain hoitoneuvottelussa puhua päiväosastojakson jatkosta. Käynkö siellä edelleen ja jos käyn, niin kuinka usein. Ehdotin 2-3 kertaa viikossa riippuen, onko minulla samalla viikolla ravitsemusterapeutin aika. Luultavasti se käy, mutta asia päätetään sitten lääkärin kanssa.

Ortopedin aika sujui hyvin. Magneettikuvissa ei näkynyt mitään varsinaista vikaa luissa tai nivelissä. Hän sanoi, että mun täytyy vaan alkaa treenata nyt lihakset kuntoon tuosta jalasta ja jos se alkaa taas kipuilla pahemmin, niin täytyy hakeutua fysioterapeutin pakeille. Mullahan on siis ollut polvi aika huonossa hapessa heinäkuusta saakka ja olen siitä asti ollut myös sairaslomalla. Kepeillä kävelin yli neljä kuukautta, kunnes mun piti opetella uusi kävelytyyli, joka sitten auttoi kipuihin sen verran, ettei tarvitse enää keppejä käyttää.

Huomenna olisi tiedossa se ravitsemusterapeutin aika. Onneksi se on vasta 12:30, niin saan aamulla nukkua vähän pidempään tänään oon ollut tosi väsynyt, kun yöllä tuli nukuttua huonosti ja oon ollut kokoajan liikkeessä aamu yhdeksästä lähtien. Nyt voin vihdoin rauhoittua.

Olen väsynyt

Paino junnaa samassa kokoajan. Olen pitänyt eilisen paastoa ja ajattelin pitää vielä tämän päivän. Ystävänpäivänä oli minun ja avopuolison kuukausipäivä ja hän halusi tehdä ruokaa ja jälkiruoaksi brownieseja jäätelön kera. En kehdannut kieltäytyä. Uutena vuotena kieltäydyin syömästä, kun olimme tehneet paahtopaistia pippurikermakastikkeella ja bataattikermaperunoita. Siitä syntyi sitten kunnon riita, joten halusin tällä kertaa välttää sen ja syödä avopuolison mieliksi.

Mua ahdistaa niin kamalasti. Mä tiedän, että kaikki olettaa mun parantuvan hyvää vauhtia. Mä en vaan pysty sanomaan kenellekään, etten jaksa enää edes yrittää parantua. Oon niin väsynyt, kun joudun riehumaan tän syömishäiriöjutun takia kokoajan ja juokseen kaikenmaailman tapaamisissa. Se, että mulle kokoajan toitotetaan samoja asioita, saa mun mielen kääntymään kaikkea sitä vastaan ja en enää edes halua parantua. Se, kun siitä syömisestä ja parantumisesta paasataan kokoajan, niin tulee sellainen olo, että mun on pakko uhmata sitä.

Olen käyttänyt laksoja ihan liikaa, olen sotkenut lautasia ja valehdellut avopuolisolle syöneeni, olen hänen nukkuessa käynyt vaa'alla, ettei hän ala utelemaan painoani. Olen tehnyt kaikenlaista salassa, koska en jaksa kuunnella sitä valitusta, kuinka en yritä tarpeeksi. Enhän mä yritäkään, tiedän sen itsekin, mutta kun en vaan jaksa. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos saisin olla vaan yksin ja tehdä itse omat päätökseni. Edelleenkin, jos asiasta ei paasattaisi kokoajan, niin minun olisi helpompi motivoitua parantumaan. Täll'ä hetkellä se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Huomenna minulla on päiväosastolla taas tapaaminen. Saan kuunnella taas ne samat jaarittelut samoista asioista ja varmasti saan taas jotain lehtisiä roskiin heitettäväksi. Sen jälkeen on ortopedi ja rötgen. Siellä saan sitten kuunnella valitusta siitä, kun en ole käynyt sossusta kysymässä maksusitoomusta yksityiseen fysioterapiaan. Keskiviikkona on ravitsemusterapeutti ja se valittaa kun en ole syönyt suunnitelman mukaan ja oon käyttänyt laksoja. Pakko sille varmaan on valehdella. Torstaina on hoitoneuvottelu ja siellä valitetaan, kun en oo käynyt päiväosastolla oikeastaan ollenkaan. Pelkkää valitusta koko viikko täynnä.

En jaksa.

Viikon tunnelmat

47,7 kiloa.

Paino on sahannut viimepäivinä edestakaisin monien kilojen edestä. Eilisestä pudonnut 1,8 kiloa Oon ahminut, paastonnut ja käyttänyt laksatiiveja aivan järkyttäviä määriä. Miten  tää taas tähän meni? Mä vihaan yli kaiken menkkojen alkua, koska se saa mut ahmimaan joka kerta...

Nyt kun paino on suht siedettävissä luvuissa, niin en tahdo enää pilata sitä. Mä olen pilannut sen liian monta kertaa ja nyt olisi vihdoin aika ryhdistäytyä. Joka kerta, kun pääsen tasan 47 kiloon, teen jotain tyhmää ja sitten se paino on taas pilvissä. Sitten kun se on liian korkealla, mua ei kiinnosta enää mikään. Eilen oli kyllä ahmimisolo, mutta otin vain iltalääkkeet, kävin pesulla ja menin nukkumaan. Pystyin siis vastustelemaan sitä. Nyt on luottavaisempi olo sen suhteen. Ehkä mä pystynkin tästedes vastustamaan.

Huomenna olisi taas aika mennä päiväosastolle. En aio kertoa siellä totuutta. Sanon vaan, että olen syönyt suunnitelman mukaan ja that's it. Valehtelen niin paljon kuin pystyn. En jaksa enää sitä jatkuvaa utelua mun syömisistä ja saarnaamista laksojen käytöstä. Mä kyllä itsekin tiedän, että tällä viikolla laksojen käyttö on mennyt ihan yli. Ei mun tarvitse sitä paasaamista enää vielä tähän päälle kuunnella.

Tiistaina olisi ravitsemusterapeutin aika. Ihan varmasti hän tekee taas lisäyksiä suunnitelmaan vastusteluistani huolimatta. Aion sanoa suoraan, etten pysty nyt jo lisäämään ruokamäärää, pakko hänen on se tajuta. Eikä hän voi aikuista ihmistä pakottaa. Sen jälkeen mulla on röntgeni ja ortopedi tuosta polvesta. Se varmaan alkaa valittaa, että miksi en ole kysynyt maksusitoomusta sossulta siihen yksityiseen fysioterapiaan. Ei mulla ole tässä vielä aikaa alkaa hoitaan tuotakin asiaa. Liian monta asiaa jo päällä ja haluan välillä vaan yrittää levätä...

Toivottavasti ensi viikko olisi parempi...

4.2.2015

Aamupaino oli laskenut eilisestä 900 grammaa, eli ilmeisesti pelkkiä nesteitä olivat. Onneksi...

Laitoin polille viestiä, että tahdon vähentää käyntejä päiväosastolla 1-2 kertaan viikossa. Jos niiden tavoite on saada mut syömään paremmin, niin tällä se ei ainakaan onnistu. Mua ahdistaa vaan enemmän joka päivä kaikki syömiseen liittyvä, koska sitä asiaa hierotaan naamalle päiväosastolla joka päivä. Rauhottaviakin kuluu aikasempaa enemmän ihan vaan sen takia. Mua ahdistaa joka päivä kun menen sinne, kun pääsen sieltä ja illalla, kun tiedän, että joudun seuraavana päivänä taas menemään sinne. Pyysin myös, ettei minun tarvitsisi syödä siellä. Jos mun on pakko syödä, niin mieluummin teen sen kotona.

Tänään oli ravitsemusterapeutin aika ja hän laati minulle syömissuunnitelman. Ensimmäinen lisäys on se, että söisin klo 12 jotain, kun aiemmin ensimmäinen ateriani oli klo 16-17. Sitäkin ajatellen haluan, että saan tehdä syömisen kotona. Tuo on minulle jo suuri lisäys ja sen syöminen ahdistaa vielä enemmän, koska joudun tekemään sen päiväosastolla ''julkisesti''. En halua heti alkutekijöissään joutua syömään muiden ihmisten nähden. Siinä on jo tarpeeksi haastetta, että tekisin sen edes kotona. Lisäksi päivän ateriat maksaa päiväosastolla 10 euroa päivässä ja minulla ei todellakaan ole sellaisia rahoja maksaa hikisen 1 desin puurosta, koska ilmeisesti joutuisin maksamaan summan vaikka syön noin vähän.

3.2.2015

Viikonloppu oli ahmimisen riemujuhlaa ja sekin päättyi siihen, että painoni on noussut aivan liikaa laksatiiveista huolimatta. Salaa toivon, että suurin osa olisi leivästä johtuvia nesteitä, mutta pelkään kuitenkin pahinta. Ahdistaa aivan kamalasti, enkä kestä itseäni tässä vartalossa.

Eilen en mennyt päiväosastolle. En voinut. Laksatiivien takia maha oli kipeä, enkä päässyt edes sängystä ylös. Lisäksi ahmimisen takia oli niin lihava olo, etten poistunut kotoa koko päivänä. Tänäänkin ahdistaa suunnattomasti tuo paino, mutta mun on pakko silti mennä edes keskusteluajalle sinne. Kävin myös verikokeissa ja EKG:ssä tänään. Toivottavasti arvot olisivat hiukan paremmat kuin viime kerralla, ettei tule taas valituksia. Ainakin painon nousu on hyvä juttu ajatellen päiväosaston painotarkkailua. Mitään muuta hyvää siinä ei sitten olekaan...

Eilen löysin kauan sitten tekemäni punaisen helmirannekorun. Tein sen anoreksian merkiksi ja nyt olen pitänyt sitä kädessä eilisestä saakka. Se on hyvä muistutus siitä, että pitää olla syömättä ja pitää itsensä kurissa. Aina kun tekee mieli syödä jotain, katson sitä ja sen jälkeen ei olekaan enää nälkä. Tämä koru ranteessa nälkä tuntuu entistä paremmalta. Oikein kaipaan sitä järkyttävää mahan kurnimista!

Päätin, että tämän kuun aikana mun on pakko päästä tavoitteeseeni. Ei enää sortumisia. Ei enää järkyttäviä ahmimispäiviä ja alkoholin juominen loppuu tähän paikkaan. Tässä kuussa mä onnistun ja luulen, että se käy suhteellisen kivuttomasti tämän korun ansiosta. Olen valmis ottamaan haasteen vastaan!

Ristiriitoja

Paino 47,0 kiloa.

Nousen vaa'alle monta kertaa putkeen ja näyttää kokoajan samaa. Putsaan vielä vaa'an tassut pölystä, ettei se saa painoa näyttämään vähemmältä kuin mitä on. Ja samaa edelleen näyttää. Paino siis laskenut lyhyessä ajassa tosi paljon.

Fiilikset on ristiriitaiset. Toisaalta olen järjettömän onnellinen siitä, että paino on tämän verran ja että se on laskenut. Mutta toisaalta koska tiedän, että mun pitäisi yrittää parantua, niin se ei tee hyvää. Mutta kun mä en edes jaksa parantua...

Eilen meni välit poikki äitipuolen kanssa. Tai siis äitipuoli laittoi välit poikki mun kanssa. En jaksanut enää kuunnella hänen juttujaan, koska hän on hokenut ne samat asiat miljoona kertaa ja polillakin niitä mulle hoetaan kokoajan. Sanoin vastaan ja hän ilmeisesti otti itseensä. Hänen käsityksensä syömishäiriöisen tukemisesta on ahdistuksen vähättely, pitäminen tyhmänä syömishäiriöön liittyvistä riskeistä ja kuolemalla pelottelu. Mä tiedän, että mä voin kuolla tähän, muttei se muuta mitään. Mä tiedän lautasmallit ja ruokaympyrät, muttei sekään muuta mitään. Tottakai tiedän, että he ovat kotipuolessa vaan huolissaan, mutta mä en jaksa sitä, että mua pidetään tyhmänä, vaikka luultavasti tiedän näistä asioista enemmän kuin äitipuoli. Ja mun ahdistusta vähätellään. Mutta tämäkin oli sen aikuisen ihmisen oma valinta laittaa välit poikki minunKIN kanssa. Hänhän on laittanut välit poikki myös isosiskoni ja isoveljeni kanssa...

Tänään olisi tarkoitus mennä auttamaan avopuolison kanssa hänen kaveriaan muutossa. Jännittää nähdä heitä, koska he tietävät syömishäiriöstäni ja tämä on ensimmäinen näkeminen sen tiedon saannin jälkeen. Luultavasti jäämme myös viettämään iltaa sinne avopuolison kanssa. Syömiset taitaa siis jäädä aika vähälle, ellen pääse sitten jossain vaiheessa käymään kotona. En todellakaan pysty syömään heidän nähden.

Kun ei jaksa parantua

Niin, kuulitte oikein. Nimenomaan _jaksa_ parantua. Ei psyykkinen, eikä fyysinen jaksaminen riitä siihen, että kestäisi joka kerta syömisestä aiheutuvan ahdistuksen. Haluaisi vaan olla ja vaikka kuolla jos niin käy. Ei jaksa tehdä asialle mitään, kun on niin loppu, mutta silti ihmiset vaativat jatkuvaa yrittämistä.

Syöminen ja syömishäiriö on naamani edessä joka päivä 24/7. Vanhemmat, kaverit ja avopuoliso kyselee joka päivä aina samat kysymykset: Oletko syönyt? Mitä olet syönyt? Millon olet syönyt? Paljonko olet syönyt? Ja joka päivä kauhistellaan sitä kuinka vähän syön ja kuinka mun pitäisi syödä enemmän ja pelotellaan kuolemalla. Nyt kun olen päiväosastolla, niin sielläkin asia on naamalla kokoajan joka päivä. Mitä jos mulle onkin ihan sama vaikka kuolen tähän? Tämä on juuri se syy, miksi mua ei edes kiinnosta tehdä asialle mitään, kun kaikki tsemppausyrityksetkin tuntuu painostamiselta ja pakottamiselta.

Musta tuntuu oikeasti siltä, että jos jaksaisin ja haluaisin parantua, niin mun pitäisi saada olla vaan yksin ilman kysymisiä. Avopuolisolle asiasta avauduin, niin hänkin oli heti ''No mutta tolle asialle on pakko tehdä jotain tai sä oikeasti voit kuolla.'' ''Mulle on aivan sama vaikka kuolen'', vastasin. ''No en mä nyt usko, että se ihan sama on'', tuli vastaukseksi. Mutta mitä jos on? Mitä jos se oikeasti on ihan sama vaikka mä kuolisin? Mä en jaksa yrittää parantua. Mä en jaksa tehdä muuta kuin maata sängyllä tai sohvalla, olla tietokoneella tai katsoa telkkaria. Mä en jaksa syödä, koska mä en kestä sitä ahdistusta. Mä en enää jaksa niitä ikuisia kysymisiä. Kukaan ei puhu mulle enää mistään muusta kuin syömisestä.

Antaisivat mun olla vaan rauhassa...