Niin, kuulitte oikein. Nimenomaan _jaksa_ parantua. Ei psyykkinen, eikä fyysinen jaksaminen riitä siihen, että kestäisi joka kerta syömisestä aiheutuvan ahdistuksen. Haluaisi vaan olla ja vaikka kuolla jos niin käy. Ei jaksa tehdä asialle mitään, kun on niin loppu, mutta silti ihmiset vaativat jatkuvaa yrittämistä.
Syöminen ja syömishäiriö on naamani edessä joka päivä 24/7. Vanhemmat, kaverit ja avopuoliso kyselee joka päivä aina samat kysymykset: Oletko syönyt? Mitä olet syönyt? Millon olet syönyt? Paljonko olet syönyt? Ja joka päivä kauhistellaan sitä kuinka vähän syön ja kuinka mun pitäisi syödä enemmän ja pelotellaan kuolemalla. Nyt kun olen päiväosastolla, niin sielläkin asia on naamalla kokoajan joka päivä. Mitä jos mulle onkin ihan sama vaikka kuolen tähän? Tämä on juuri se syy, miksi mua ei edes kiinnosta tehdä asialle mitään, kun kaikki tsemppausyrityksetkin tuntuu painostamiselta ja pakottamiselta.
Musta tuntuu oikeasti siltä, että jos jaksaisin ja haluaisin parantua, niin mun pitäisi saada olla vaan yksin ilman kysymisiä. Avopuolisolle asiasta avauduin, niin hänkin oli heti ''No mutta tolle asialle on pakko tehdä jotain tai sä oikeasti voit kuolla.'' ''Mulle on aivan sama vaikka kuolen'', vastasin. ''No en mä nyt usko, että se ihan sama on'', tuli vastaukseksi. Mutta mitä jos on? Mitä jos se oikeasti on ihan sama vaikka mä kuolisin? Mä en jaksa yrittää parantua. Mä en jaksa tehdä muuta kuin maata sängyllä tai sohvalla, olla tietokoneella tai katsoa telkkaria. Mä en jaksa syödä, koska mä en kestä sitä ahdistusta. Mä en enää jaksa niitä ikuisia kysymisiä. Kukaan ei puhu mulle enää mistään muusta kuin syömisestä.
Antaisivat mun olla vaan rauhassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti