Ristiriitoja

Paino 47,0 kiloa.

Nousen vaa'alle monta kertaa putkeen ja näyttää kokoajan samaa. Putsaan vielä vaa'an tassut pölystä, ettei se saa painoa näyttämään vähemmältä kuin mitä on. Ja samaa edelleen näyttää. Paino siis laskenut lyhyessä ajassa tosi paljon.

Fiilikset on ristiriitaiset. Toisaalta olen järjettömän onnellinen siitä, että paino on tämän verran ja että se on laskenut. Mutta toisaalta koska tiedän, että mun pitäisi yrittää parantua, niin se ei tee hyvää. Mutta kun mä en edes jaksa parantua...

Eilen meni välit poikki äitipuolen kanssa. Tai siis äitipuoli laittoi välit poikki mun kanssa. En jaksanut enää kuunnella hänen juttujaan, koska hän on hokenut ne samat asiat miljoona kertaa ja polillakin niitä mulle hoetaan kokoajan. Sanoin vastaan ja hän ilmeisesti otti itseensä. Hänen käsityksensä syömishäiriöisen tukemisesta on ahdistuksen vähättely, pitäminen tyhmänä syömishäiriöön liittyvistä riskeistä ja kuolemalla pelottelu. Mä tiedän, että mä voin kuolla tähän, muttei se muuta mitään. Mä tiedän lautasmallit ja ruokaympyrät, muttei sekään muuta mitään. Tottakai tiedän, että he ovat kotipuolessa vaan huolissaan, mutta mä en jaksa sitä, että mua pidetään tyhmänä, vaikka luultavasti tiedän näistä asioista enemmän kuin äitipuoli. Ja mun ahdistusta vähätellään. Mutta tämäkin oli sen aikuisen ihmisen oma valinta laittaa välit poikki minunKIN kanssa. Hänhän on laittanut välit poikki myös isosiskoni ja isoveljeni kanssa...

Tänään olisi tarkoitus mennä auttamaan avopuolison kanssa hänen kaveriaan muutossa. Jännittää nähdä heitä, koska he tietävät syömishäiriöstäni ja tämä on ensimmäinen näkeminen sen tiedon saannin jälkeen. Luultavasti jäämme myös viettämään iltaa sinne avopuolison kanssa. Syömiset taitaa siis jäädä aika vähälle, ellen pääse sitten jossain vaiheessa käymään kotona. En todellakaan pysty syömään heidän nähden.

Kun ei jaksa parantua

Niin, kuulitte oikein. Nimenomaan _jaksa_ parantua. Ei psyykkinen, eikä fyysinen jaksaminen riitä siihen, että kestäisi joka kerta syömisestä aiheutuvan ahdistuksen. Haluaisi vaan olla ja vaikka kuolla jos niin käy. Ei jaksa tehdä asialle mitään, kun on niin loppu, mutta silti ihmiset vaativat jatkuvaa yrittämistä.

Syöminen ja syömishäiriö on naamani edessä joka päivä 24/7. Vanhemmat, kaverit ja avopuoliso kyselee joka päivä aina samat kysymykset: Oletko syönyt? Mitä olet syönyt? Millon olet syönyt? Paljonko olet syönyt? Ja joka päivä kauhistellaan sitä kuinka vähän syön ja kuinka mun pitäisi syödä enemmän ja pelotellaan kuolemalla. Nyt kun olen päiväosastolla, niin sielläkin asia on naamalla kokoajan joka päivä. Mitä jos mulle onkin ihan sama vaikka kuolen tähän? Tämä on juuri se syy, miksi mua ei edes kiinnosta tehdä asialle mitään, kun kaikki tsemppausyrityksetkin tuntuu painostamiselta ja pakottamiselta.

Musta tuntuu oikeasti siltä, että jos jaksaisin ja haluaisin parantua, niin mun pitäisi saada olla vaan yksin ilman kysymisiä. Avopuolisolle asiasta avauduin, niin hänkin oli heti ''No mutta tolle asialle on pakko tehdä jotain tai sä oikeasti voit kuolla.'' ''Mulle on aivan sama vaikka kuolen'', vastasin. ''No en mä nyt usko, että se ihan sama on'', tuli vastaukseksi. Mutta mitä jos on? Mitä jos se oikeasti on ihan sama vaikka mä kuolisin? Mä en jaksa yrittää parantua. Mä en jaksa tehdä muuta kuin maata sängyllä tai sohvalla, olla tietokoneella tai katsoa telkkaria. Mä en jaksa syödä, koska mä en kestä sitä ahdistusta. Mä en enää jaksa niitä ikuisia kysymisiä. Kukaan ei puhu mulle enää mistään muusta kuin syömisestä.

Antaisivat mun olla vaan rauhassa...

Ahdistaa

Herään aamulla viideltä. En saa enää unta. Jännittää ja ahdistaa. Mitä tästäkin päivästä tulee? Aamupainoa en katso, en voi. Eilen söin ihan liikaa kaikkea ja tänään varmaan vielä enemmän, koska menen päiväosastolle ensimmäistä kertaa...

Ajattelin kompensoida päivän syömiset ja päätin alkaa tehdä lihaskuntoa. 250x vatsalihakset, 100x selkälihakset, 200x reisilihakset + 20min venyttely. Lisäksi teen suihkussa ja puuroa tehdessä kyykkyjä. Ajattelin vielä kiertoreitin kautta kävellä päiväosastolle. Siinäkin tulisi lisää liikuntaa.

Pelkään vaan niin paljon päiväosastolle menoa. Millaista siellä taas on? Pystynkö syömään? Pystynkö edes olemaan siellä? Liikaa kysymyksiä mielessä, mutta ei yhteenkään vastausta. Päätin pyytää mahdollisuutta siihen, että jos en pysty päiväosastolla 12 aikaan syömään, saisin tulla kotiin. Yleensä syömistilanteet julkisesti on niin ahdistavia, että haluan vaan pakoon.

Viikonloppusuunnitelmiin kuuluisi liikuntaa ja mahdollisesti avopuolison kanssa hänen kaverinsa auttaminen muutossa. En tiedä olenko tervetullut kyseiseen tapahtumaan. Toivoisin niin, koska olen niin erakoitunut ja yksin kokoajan. Toisaalta pelottaa nähdä avopuolison kavereita. He saivat viime viikolla tietää syömishäiriöstäni, koska avopuoliso tottakai halusi avata sydäntään edes jollekin. En ole nähnyt heitä sen jälkeen ja pelottaa se, miten he ottavat mut vastaa. Onko ne huolissaan? Nauraako ne mulle, että miten tällainen läskikasa voi olla syömishäiriöinen? En tiedä ja siksi pelottaa...

Mietin tässä, että kiinnostaisiko teitä nähdä kuvia vartalostani? Voisin harkita niiden julkaisemista joku päivä, jos kiinnostusta löytyy.

Annan virran viedä

47,7 kiloa.

Ihmettelen syvästi, ettei painoni toissapäiväisen jälkeen ole noussut tuon enempää. Olin aivan varma, että paino alkaa vitosella, joten yllätys oli joka tapauksessa positiivinen. Söin sen illan aikana varmaan lähemmäs 2000 kaloria...

Olin myös toissapäiväisen ansiosta unohtanut sen, miltä tuntuu palella kokoajan. Kun mätin sitä ruokaa naamaan, niin hikihän siinä tuli. Eilisen koko päivän palelin ja tänään sama jatkuu, mutten pistä pahakseni.

Mä tiedän, että mä päätin parantua. Mä tiedän, että olen heikko, koska en jaksa enää yrittää. Mä en vaan 8 syömishäiriövuoden jälkeen osaa noin vain päästää irti. Vaikka sydän vetelee ihan miten sattuu, ei se mua enää pelota. Kaksi kertaa päivystyksessä oon käynyt sydänongelmien takia ja molemmilla kerroilla sanottu, ettei se ole mitään vakavaa. Eli sydämen omat poukkoilut ei mua enää pelota, vaikka kipua ja puristuksen tunnetta on rinnalla tälläkin hetkellä.

Paluu takaisin?

En tiedä mitä on tapahtumassa. Olen luisumassa pikkuhiljaa takaisin tämän blogin suuntaan. Pikkuhiljaa kokoajan terveet ajatukset ovat väistymässä ja sairaat ajatukset tulevat kokoajan vain vahvempina päälle ja tuntuu, etten pysty tai jaksa vastustella niitä.

Viimeinen vuorokausi on ollut täysi katastrofi. Eilen söin itseni niin pahaan ähkyyn, että mahani oli niin kipeä vielä kuudelta aamulla, etten ollut nukkunut silmällistäkään siinä välissä. Ahdisti niin paljon, ettei rauhoittavatkaan auttaneet. Otin illalla 7 laksatiivia ja aamu viideltä 6 kappaletta lisää. Oksentelin. Sydän hyppeli ihan miten tykkäsi ja tuntui, että se pamahtaa kohta rinnasta ulos. Halusin vain kuolla siihen paikkaan. Kun mahakipu alkoi helpottaa, nukuin n. 4-5 tuntia katkonaista unta. Sitten aamulla otin vielä 7 laksatiivia.

Koko päivän olen juossut väliä sohva, vessa, vaaka, sohva. En ole syönyt vielä mitään, enkä tiedä syönkökään. Ahdistaa niin kamalasti. Paino noussut tämän kaiken takia. Pelkään nyt liikaa parantumista...

Ainoa ongelma on se, että minulla alkaa päiväosastojakso perjantaina. Aiemmin halusin sinne enemmän kuin mitään, mutta nyt pelkään sinne menoa. Alan varmasti lihota siellä ollessa. En kestä, en halua parantua nyt. En jaksa sitä taistelua. Haluan kuolla tähän kaikkeen pienenä ja hentona.

Pelkään...

Viimeiset sanat

Herään keskellä yötä. En saa henkeä. Pulssini on ensin todella matala ja nousee sitten miltei 120 lyöntiin minuutissa. Minua pelottaa. Rintaa puristaa. Onneksi huomenna pääsen hoitoon. Huomenna alkaa uusi elämä. On pakko, vaikka syömishäiriökurimus yrittää pitää kiinni kynsin ja hampain. Mun on pakko selättää se. Aivan pakko.

Tiedän sen, etten huomenna pysty syömään. En pysty syömään pitkään aikaan, mutta mun on pakko yrittää. Yrittää tehdä kaikkeni, edes avopuolisoni ja perheeni vuoksi. Takapakkeja tulee, mutta tulkoon. Mun on pakko parantua.

Eilen illalla ja yöllä herätessäni mietin, että aloittaisin taas uuden blogin omilla kasvoilla. Kertoisin kuka on kaikkien näiden sanojen takana ja kenet se syömishäiriö on ottanut otteeseensa. Kertoisin kaiken omin kasvoin ja omin sanoin.

Toivon, että tämän blogin viimeiset postaukset ovat saaneet muutkin syömishäiriöstä kärsivät ajattelemaan vihdoin itseään ja läheisiään. Ajattelemaan sitä, kuinka huonoon kuntoon voi mennä, vaikkei itsestä siltä tunnu ja kuinka kaikki ovat huolissaan.

Mun on pakko alkaa ajatella

Vaikka kuinka haluan laihtua, en voi tehdä sitä enää edes oman terveyteni kustannuksella. Ilmeisesti 47 kiloa on se rajapyykki, jossa mun kroppa pettää täysin ja sitä alemmas mä en pysty mennä ilman, että joudun sairaalahoitoon. Sama oli uutena vuotena, kun jouduin soittamaan ambulanssin sydänoireideni takia.

Isä ja äitipuoli tulevat tänne huomenna, vievät mut päivystykeen ja vaativat mulle sairaalahoitoa, koska pelkään, että itse alan vastustella sitä. Mun mieli on vaan niin sekaisin tästä kaikesta, enkä enää tiedä mitä haluan. Laihtuminen on mielessä kokoajan, mutta mun kroppa ei yksinkertaisesti enää kestä sitä. Se voi pettää millä hetkellä hyvänsä. Mun on pakko ottaa apu vastaan nyt kun sitä tarjotaan. Sellaista tilaisuutta ei välttämättä enää toiste tule.

Voi olla, että joudun osastolle. Mutta tässä tilanteessa se taitaa olla ainoa vaihtoehto. Mun on pakko alkaa ajatella itseäni ja selättää se ääni mun päässä, joka käskee laihtua vaan lisää ja lisää. Mulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin parantuminen tai kuolema.

Tämän päiväinen sai mut ajattelemaan. Olenko mä valmis luopumaan tästä kaikesta vain laihduttamisen takia? Ihanasta parisuhteesta, perheestä, ystävistä, kaikesta vain siksi, että haluan olla hauras pieni keijukainen ja kuolla siihen. Vaikken koe itseäni tarpeeksi sairaaksi, niin ehkä se on vaan mun ajatus. Ehkä muut näkevät syvemmälle ja tietävät sen totuuden.

En tiedä mitä huomenna tapahtuu, mutta olen valmis siihen.

Sun keho alkaa käydä viimesiään

Aamupaino 47,3 kiloa.

Lääkärikäynti oli ... pelottava. Lääkäri sanoi, että sydämeni syke on laskenut huomattavasti siitä, mitä se oli päivystyksessä käydessä ja sydän saattaa pettää millä hetkellä hyvänsä. Veriarvot olivat laskeneet myös huomattavasti ja mulla on kuukautiset luultavasti vain ehkäisylaastarien ansiosta. Hän sanoi, että heti jos tuntuu mitään epäilyttäviä sydäntuntemuksia, niin saman tien täytyy hakeutua päivystykseen ja sisätautiosastolle.

Hän teki lähetteen päiväosastolle, jossa mitataan verenpaineet tasaisin väliajoin, painokontrollit ja yritetään vähentää syömiseen liittyvää ahdistusta. Lisäksi nykyinen poli alkaa tehdä yhteistyötä syömishäiriöpolin kanssa niin kauan, kunnes siirto tapahtuu.

Mua pelottaa. Mua pelottaa se mitä nyt tulee tapahtumaan. Mä en enää tiedä mitä mun pitäisi ajatella yhtään mistään. Pelkään kuolemaa, mutta pelkään lihomista sitäkin enemmän. Lääkäri sanoi, ettei syömiset saa vähentyä tästä enää yhtään tai sitten tulee lähtö sairaalaan ja äkkiä.

Mä en tiedä mitä tapahtuu...

Pelkään lihomista enemmän kuin kuolemaa

Tajusin eilen, että olen kokoajan, kun olen käynyt vaa'alla, se on näyttänyt ihan puuta heinää johtuen siitä, että vaa'an tassujen alla oli ollut pölyä, jonka takia vaaka näytti vähemmän kuin mitä oikeasti painoin. No, tänään kuitenkin vaa'alla käydessäni (ja puhdistettuani tassut sadatta kertaa) se näytti 47,6 kiloa, joten ei syytä huoleen.

Tiistaina minulla oli poliaika. Hoitaja sanoi, että minut siirretään syömishäiriöpolille ja että minusta tehtäisiin lähete päiväosastolle. Onnekseni päiväosaston ruokailut on maksullisia, joten minun ei ole siellä pakko syödä. Lisäksi kävin keskiviikkona verikokeissa ja EKG:ssä. Perjantaina saan sitten lääkäriajalla kuulla tuomioni veriarvoista.

Olen huomannut, että viimeaikoina kehooni on alkanut ilmestyä mustelmia ihan tyhjästä ja että jotkut paikat nykivät itsestään ilman mitään fiksua selitystä. En tiedä mistä johtuvat, mutta ilmeisesti se on syömishäiriöisten keskuudessa ihan yleistä?

Olen nykyään kokoajan aivan jäässä. Eilen maatessani sohvalla useat vaatekerrokset päällä paksun peiton alla olin silti jäässä, vaikka sisällä on 25 astetta lämmintä. Tiedän, että se johtuu aliravitsemuksesta ja avopuoliso yrittää senkin varjolla saada minut syömään enemmän. Eilen hän pelotteli jopa kuolemalla, että alkaisin syömään. ''Mä pelkään lihomista enemmän kuin kuolemaa'', sanoin ja lähdin lämpimään suihkuun.

Paino laskee

Paino 47,8 kiloa.

Pelästyin eilistä aamupainoani todenteolla. Se oli noussut takaisin 49, vaikka olin syönyt edeltävänä päivänä vain yhden omenan. Mietin pääni puhki ja kysyin kaverilta, että mistä se voi johtua ja totesin, että nesteitä niiden on pakko olla, koska olin juuri ollut paastolla. Ja tämän päivän aamupainosta päätellen olikin vain nesteitä!

Ennen tämän aamun vaa'alle nousuani katsoin itseäni peilistä arvioiden. ''Ei mun paino oo kuitenkaan laskenut'' ajattelin. En nähnyt edes millään tavalla pienentyneeni eilisestä. Nyt en taas tiedä mitä ajatella. En peilistä näe laihtuneeni, mutta vaaka näyttää ihan muuta. Toisaalta se on aivan sama tällä hetkellä mitä kumpikin näyttää, koska en ole lähelläkään tavoitettani.

Olen viimepäivinä ollut todella sekaisin ajatuksistani. Ensin ajattelen, että haluan laihtua, sitten ajattelen, etten kuitenkaan onnistu ja haluan parantua, mutta sitten alkaa pelottaa parantumisesta väistämättä johtuva lihominen ja päätänkin taas laihduttaa. Pääni käy tämän ajatuskaavan läpi kymmeniä kertoja päivässä. Tällä hetkellä olen taas täysin laihdutuksen kannalla, mutta katsotaan vaan mitä mieltä olen kymmenen minuutin päästä. Onneksi en kuitenkaan paranemisvimmoissani ole alkanut syödä.

Nyt olen päättänyt onnistua! Menkoista johtuva turvotuskin on kadonnut, joten siitäkään ei tarvitse enää ahdistua ja pelätä, että olen lihonut. Nyt näen muutokset paremmin, jos niitä edes tapahtuu.

Onnistumisia

Voin palauttaa rastin takaisin ruutuun. Yli kaksi vuorokautta syömättä ja paino 48 kiloa. Olen niin onnellinen, kun painoni on tippunut eilisestä jopa kilon!

Päätin, että jos tänään olo käy niin sietämättömäksi, niin sallin itselleni yhden omenan tai kaksi hapankorppua. Eilen illalla alkoi päätäni jo sen verran särkeä ja pelkäsin, etten saa unta sen takia. Pelottaa vaan syödä yhtään mitään, jos alankin taas lihoa...

Eilen siivosin koko päivän ja tuli varmasti mukavasti kulutettuja kaloreita. Eilen tuli myös postissa maanantaina tilaamamme verhot ja päiväpeitto. Olohuone on nyt ihanan raikkaan ja kesäisen värinen. Ajattelin mahdollisesti tänäänkin siivota. Järjestellä vähän kaappeja ja sen sellaista. Tulisi ainakin kulutettua muutama kalori, niin voi sitten edes vähän paremmalla mielellä syödä, jos siltä tuntuu.

Näin yöllä unta, että olin keskellä yötä syönyt kaksi banaania ja pilannut sillä paastoni. Onnekseni se oli vain unta ja mun on edes turha pelätä sen todellisuutta, koska meillä ei ole ollut banaaneja pitkään aikaan.

Oli ihanaa, kun aamulla tunsin nälkää. Oli ihanaa mennä vessaan aamulla ja katsoa peilistä, kuinka lantioluut taas näkyvät paljon selvemmin kuin ennen. Se on vain yksi niistä harvoista asioista, jotka nykyään saa mut hyvälle mielelle. Ehkä jopa ainoa sellainen asia, jolle jaksan aidosti hymyillä.

Totuus vasten kasvoja

En aio valehdella. Surullisena ja itseäni häpeillen kumitan yhden rastin sivupalkista pois. Olen lihonut, aamupaino 49 kiloa.

Olen pettynyt itseeni, vaikka tämä oli ihan odotettavissa. En voi olettaa, että tuolla syömismäärällä olisin mitenkään laihtunut. Olen tehnyt itselleni taas sen, mitä ei saanut tapahtua. Olen lihottanut itseni taas ja se ahdistaa niin kovin paljon.

Eilisen olin syömättä ja tänään olen myös. Paasto on alkanut aika kivuttomasti. Eilen tunsin nälkää, mutta se tuntui hyvältä. Tunnen itseni vahvemmaksi, jos siedän nälkää. Oloni on tämän suhteen aika luottavainen. Uskon, että pystyn pääsemään takaisin siihen, mihin jäin ja vielä pidemmällekin. Kesään on vielä aikaa, joten ehdin hyvin laihtua tavoitepainooni siihen mennessä.

Paasto

Päätin tänään aloittaa paaston. En ole kovin kokenut paastoilija, välillä ollut yhden päivän pelkästään nesteillä. Nyt lähden kahden päivän tavoitteesta ja toki jatkan jos tuntuu hyvältä. Olen kyllästynyt repsahtelemaan edes turvaruokiin, joten päätin siksi aloittaa paaston.

Eilen nimittäin tuli repsahdettua porkkanoihin, kurkkuun ja dippiin. Sen jälkeen tuli tämä perus hällä väliä -fiilis ja söin vielä neljä ruisleipää ja otin laksatiivit. En pysty enää syömään edes kasviksia hyvällä omallatunnolla, jos ne eivät ole kuuluneet päivän suunnitelmiin. Jos repsahdan edes niihin, niin repsahdan kaikkeen muuhunkin samalla. Jos saisin tällä paastolla itseni taas kuriin. Usein paaston jälkeen on niin itsevarma olo ja pystyy pitään kontrollin, koska ei halua pilata hyvää paastoa syömällä liikaa heti sen jälkeen.

En tietenkään tänäänkään aamulla käynyt vaa'alla. Ehkä minun pitäisi. Ehkä saisin lisäpontta laihduttamiseen, kun näen omin silmin sen kasvaneen lukeman vaa'assa. Täytyy harkita vielä tarkkaan. En tiedä kestänkö sitä lukemaa. Toisaalta jos kävisin vaa'alla, niin järkyttyisin tarpeeksi, että alkaisin kovemmin tarkkailemaan syömisiäni. Täytyy katsoa, ehkä yritän huomenna.

Kuolen tähän ahdistukseen

Minua ahdistaa, ahdistaa aivan liikaa. Tiedän, että muut olettavat minun yrittävän parantua. Välillä olenkin ollut samoilla linjoilla heidän kanssaan ja olen tosissani yrittänyt, mutta nyt alan olla niin loppu siihen yrittämiseen, että haluaisin vaan hukuttautua tähän syömishäiriöön ja tukehduttaa itseni sillä. Voimani eivät enää riitä siitä ylös nousemiseen, enkä edes tiedä tahdonko nousta. En tiedä enää mistään mitään.

En ole varmaan viikkoon käynyt vaa'alla. Se ahdistaa. Haluaisin käydä vaa'alla, mutten tiedä uskallanko. Pelkään niin paljon, sitä vaa'an lukemaa. Peilissä paisun ja paisun vaan kokoajan. Pelkään, että painoni on taas yli 50 kilon, vaikka olen elänyt noin 200-300 kalorilla joka päivä. Mutta mitä jos olen laskenut väärin? Mitä jos olenkin syönyt yli 1000 kaloria ja en vain ole tajunnut sitä.

Ahdistun siitä, jos aamulla minulla ei ole nälkä kun herään. Ahdistun, jos olen nukkunut yöni hyvin, koska se tarkoittaa sitä, että olen syönyt liikaa. En muutenkaan uskalla nyt käydä vaa'alla senkään takia, koska menkkani pitäisi alkaa. Olen aina niin turvonnut silloin. Mutta minun on varmaan pakko käydä. En kestä tätä epätietoisuutta. Ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna, en tiedä.

Otin Opamoxin, mutta sekään ei vie tätä ahdistusta pois. Ahdistun vaan kokoajan lisää ja se kuristaa minut kohta hengiltä. Joudun myös perumaan huomisen poliajan, koska olen kipeänä. Sitä on kestänyt kohta viikon, eikä loppua näy.

Hiljaisuuden jälkeen

En ole käynyt vaa'alla moneen päivään. En ole uskaltanut. Pelkään vaan yli kaiken sitä lukua, mitä se tulee näyttämään, enkä usko, että pelkoni ihan turhakaan on. On niin lihava olo.

Perjantai oli täysi kaaos. Olen tottunut siihen, että syön ensimmäisen kerran 4-5 aikaan päivällä. Perjantaina emme olleet edes siihen mennessä käyneet vielä kaupassa, joten syöminen jäi väliin. Kuudelta ahdistuin niin kovasti sen takia ja seitsemältä paniikissa aloin lappamaan naamaani kaikkea mitä kaapeista löysin. Illalla otin laksat ja menin nukkumaan.

Aamulla herätessänikään ei laksatiivit olleet vielä vaikuttaneet. Se alkoi ahdistaa niin paljon, että vedin uudet heti aamusta. Koko lauantai meni siihen, että istuin vessassa ja pitelin kipeää mahaani. Voin silti sanoa, että se oli sen arvoista.

Lauantai ja sunnuntai meni syömisten suhteen ihan hyvin. En syönyt mitään ylimääräistä, mitä en ollut itselleni sallinut. Luulen, että tästä tämä taas lähtee ja muutaman päivän päästä uskallan taas vaa'alle astua. Kyllä sekin päivä vielä koittaa.

Painajainen

Eilen oli poliaika. Oikeastaan koko sen ajan puhuttiin syömisestä. Siitä, miten minä syön ja siitä miten kuuluisi syödä. En kertonut suoraan miten asiat on ja hän luulee nyt tilanteeni menneen parempaan suuntaan. Siinä mielessä hyvä, että kun hän tänään konsultoi ylilääkäriä asioistani, niin luultavasti en ainakaan joudu osastolle. Hän kyllä soittaa mulle sen jälkeen, jos he päättävät jotain tärkeää, mistä minun pitäisi saada heti tietää.

Kun aika oli lopussa hän kysyi ''Mitäs jos otettaisiin susta vielä paino?'' Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja kieltäydyin. Hän varmaan näki kauhun ja ahdistuksen kasvoiltani, koska hän alkoi heti rauhoitella ja sanoi, ettei ole pakko. Onneksi, koska en olisi halunnut, että hän näkee kuinka paljon painan...

Tulin myös eilen kipeäksi. Olin koko päivän uhonnut, kuinka mä en ole kipeä, vaikka olen aina kipeä vaikka muut ei ole. Kuinkas sitten kävikään. Ihmettelin illalla heikkoa oloa ja ajattelin sen johtuvan siitä, etten eilen syönyt mitään. Olo oli kuitenkin erilainen verrattuna syömättömyydestä johtuvaan oloon ja kurkku alkoikin tulla kipeäksi...

En saanut viimeyönä oikein nukuttua ja siksi olen näin aikaisin hereillä. Heräsin yhden jälkeen siihen, kun olin nähnyt kamalaa painajaista. Siinä olin sairaalassa ja avopuolisoni oli vierelläni. Kuulin, kuinka joku mieshoitaja käveli huoneeni ohi toisen potilaan luo ja naureskeli mulle. Suutuin niin paljon, että päässäni pimahti. Aloin ryömiä käytäviä pitkin kohti häntä ja huusin, että tapan hänet. Avopuolisoni sai mut juuri kiinni ja piteli mua, kun olin päässyt tämän miehen luo. Sitten sain epileptisen paniikkikohtauksen ja mua lähdettiin kuskaamaan ambulanssilla. Päädyin vankilamielisairaalaan, josta mut kuskattiin johonkin höperöityneiden vanhusten vanhainkotiin ja mulle sanottiin, että viettäisin siellä koko loppuikäni erotettuna läheisistäni, koska olen niin sekaisin. Se oli aivan kamala uni ja nukuin sen jälkeen pätkissä ehkä kaksi tuntia, kunnes en saanut enää unta. Toivottavasti saisin vielä nukuttua...

Ahmin

Aika jona en kirjoittanut, on ollut yhtä vuoristorataa. Ensin paastosin, sitten ahmin, sitten paastosin taas ja ahmin uudestaan. Eilen otin laksat. Ja kuten arvata saattaa, painoni on noussut. 47,8 kiloa läskiä.

Minua ärsyttää. Nyt kun vanhempani tietävät tästä, äitipuoleni kysyy joka ikinen päivä syömisistäni. Siis aivan joka päivä. En jaksa aina vastata ja kohta tuleekin uutta viestiä perään, missä hän kysyy taas syömisistä. Menee hermo joka kerta, kun edes huomaan, että häneltä on tullut viesti, koska tiedän mitä asiaa viesti koskee...

Huomenna on poliklinikka-aika. En tiedä vielä mitä siellä sanon vai sanonko mitään. Istunko hiljaa koko sen 45 minuutin ajan, joka juuri minua varten on varattu, kerronko totuuden vai valehtelenko. Luultavasti kallistun ensimmäiseen tai viimeiseen vaihtoehtoon. En tahdo lihoa, joten en voi luonnollisesti kertoa totuutta.

Eilen kävimme kaupoilla. En löytänyt mitään. En edes sovittanut yhtäkään vaatekappaletta, koska ahdisti oma itseni ja se, mitä juuri olin itselleni tehnyt, ahminut. Luulin, etten pysty syömään ja kun ahminnan himo valtasi minut, minun oli pakko saada suuhun edes jotain. Yhtäkkiä pystyinkin syömään kaapit melkein tyhjiksi ja nyt se on vaihtunut taas siihen, etten pysty syömään. En pysty ja en saa syödä.

Nyt olen taas entistä vahvempi jatkamaan laihdutusta. Vaa'an lukema taas muistutti siitä, ettei ahmimisen jälkeen voi painaa vähempää kuin ennen. Ettei ahminnasta ole mitään hyötyä. Pelkkää mielipahaa ja painon nousua. Joten nyt saa ahmimiset jäädä.

Laihdutus jatkuu

Aamupaino 47,4 kiloa

Paino laskee, enkä ole yhtään pahoillani siitä. Tosin tilanteeni on tällä hetkellä nyt todella hankala. Vanhempani tietävät nyt painoni putoamisesta. Isäni laittoi tililleni 70 euroa, että kävisin apteekista hakemassa nutridrinkiä, kalsiumia ja e-epaa. Käski vielä lähettämään kuvan, että olen varmasti ne ostanut. Ostinkin, mutten ole yhtäkään nutridrinkiä vielä juonut. Liikaa kaloreita, en pysty.

Avopuoliso on ollut todella ymmärtäväinen, koska vaikka olen edelleen syönyt vähän, hän ei silti ole soittanut ambulanssia. Eilen söin illalla kaksi hapankorppua ilman voita ja tänään hapankorpun ja yhden siivun ruisleipää. Avopuoliso oli siitäkin jo mielissään ja ennen kuin lähti kaverilleen viettämään iltaa, hän sanoi, että syö jos pystyt, mutta jos et pysty niin sekin on ok. Eli tänä viikonloppuna en mene sairaalaan! Olen myös yrittänyt olla pirteämpi ja iloisempi, vaikka sisälläni on paljon tuskaa.

Olen paljon pohtinut tänään sitä, että jatkaako laihdutusta vai ei. Olen tullut siihen tulokseen, että jatkan, mutta minun on pakko yrittää syödä enemmän, että ihmiset luulevat minun olevan parantumismyönteisempi ja tilanne rauhoittuisi. Avopuoliso kyllä tietää, että tilanne on mulle todella ahdistava ja ei pakota syömään jos en pysty. Hän kun ei kestä katsoa sitä kun itken.

Se miten toimin poliklinikan suhteen on vielä auki. He kun tietävät asiasta avopuolison sähköpostin takia ja aikovat puuttua asiaan nyt kovalla kädellä. He varmasti ottavat mut painotarkkailuun ja mun on pakko keksiä jotain, etteivät he huomaisi laihtumistani. Täytyy miettiä päänsä puhki, että mitä tässä nyt tekisi, etten joutuisi osastolle.

Avopuoliso on koko illan pois aina aamuyöhön saakka, joten otin laksatiiveja ja toivon niiden vaikuttavan ennen avokin kotiin tuloa. Tosin sanoin hänelle aikaisemmin, etten aio lopettaa niiden käyttöä ja vaikka hän heittäisi ne roskiin, ostaisin joka tapauksessa uudet. Hän oli ymmärtäväinen senkin suhteen, eikä kieltänyt niiden käyttöä, koska ''kyllähän paranemisessa menee aikaa''. Olen hänelle todella paljon myös puhunut siihen sävyyn, että tahdon parantua, mutta sehän ei ole totuus. Ei minulla ole mitään mistä parantua.

Kaikki hokevat mulle, kuinka mulla on anoreksia. Ei mulla ole anoreksiaa, he vain kuvittelevat niin. En koe itseäni mitenkään päin anorektiseksi. Haluan vain laihduttaa, että olisin kaunis.

5 tuntia päivystyksessä

Heräsin aamulla puoli yhdeksältä ahdistukseen. Pelkäsin niin kamalasti sitä, mitä päivystyksessä tulisi tapahtumaan. Pakkasin myös tavarat valmiiksi, että jos joutuisin jäämään sairaalaan/joutuisin osastolle, niin avopuoliso voisi tuoda tavarat valmiiksi pakattuna.

Lähdimme 12 aikaan päivällä bussilla keskussairaalan akuuttipäivystykseen. Pidättelin itkua koko matkan. Minua pelotti, ahdisti ja olin jo aivan varma, että nyt tämä loppuu. En voi enää laihduttaa, jos sydämeni on niin huonossa kunnossa, että se ei enää kestäisi laihduttamista.

Pääsimme päivystykseen ja ilmoittautumisen jälkeen jäimme odottelemaan. Hoitaja otti minulta verenpaineet ja kyseli syitä syömättömyydelle. Kerroin totuuden. En aikonut valehdella nyt, kun oli tosi kyseessä. Verenpaineet olivat ok ja seuraavaksi otettiin verikokeet.

Odotimme tunnin, ehkä kaksi ja lääkäri otti minut vastaan. Hän lateli faktoja siitä mitä saattaisi tapahtua, jos en ala syömään. Hän sanoi, että ei haluaisi laittaa minua nyt osastolle, koska minulla on niin hyvät kontaktit poliklinikalla ja siellä tiedettiin jo asiasta. Hän sanoi, että nyt minulla on kaksi vaihtoehtoa; joko alan syödä tai sitten jäisin viikonlopuksi sokeritippaan sairaalan vuodeosastolle. Sanoin, etten todellakaan jää sairaalaan. Avopuoliso ja lääkäri sopivat, että jos en ala syödä tämän viikonlopun aikana enempää kuin yhden hapankorpun päivässä, niin avopuoliso soittaisi ambulanssin ja lähtisin saman tien tiputukseen. Päätin lähteä kotiin ja ottaa sen riskin, että niin tulisi käymään.

Lääkäri otti myös EKG:n, lisää verikokeita ja verensokerin. EKG oli ok ja verikokeissa ei ollut mitään hälyyttävää, vaikkakin arvot olivat vinksallaan. Sitten pääsin helpottuneena kotiin.

Olen siis kunnossa. Nyt en enää tiedä mitä haluan. En pysty syömään vaikka yritän. Se on fakta, mutta nuo sydänoireet pelästytti mut todella. En tiedä mitä tehdä...

Ps. Aamupaino 47,8kg

Joudun lähtemään huomenna keskussairaalaan. Sydän on alkanut oireilla. En tiedä mitä tapahtuu.

Pelottaa...

Ne yrittää, mutta ne ei onnistu

Eilen sain puhelun oudosta numerosta. Tuijotin puhelimen näyttöä ja pelkäsin. En vastannut ja annoin olla. Pian samasta numerosta soitetaan uudelleen. Vastasin ääni väristen.

Se puhelu oli polilta, aivan kuten pelkäsinkin. Ne olivat saaneet sähköpostin ja puhuneet lääkärin kanssa, että mun täytyy mennä verikokeisiin ja EKG:hen. Lisäksi ne aikoo tehdä mulle tutkimusjakson, ilmeisesti kuitenkin avohoidossa. Ne aikoo myös konsultoida ylilääkäriä ja kysyy, että mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. He aikovat keskittyä enemmän nyt syömispuoleen tässä hoidossa.

Mä vain itkin ja tärisin sen puhelun jälkeen. Mä en ole koskaan pelännyt näin paljoa. Mä en tahdo lihoa. Päätin, että esitän avopuolisolle, että kaikki on hyvin. Ei enää apeaa olemusta, pidän hermot kurissa ja hymyilen niin paljon kuin pystyn. Valehtelen syömisistäni, enkä kerro hänelle koskaan, kuinka paha olo minulla on.

Minulla on polikäynti ensi viikon keskiviikkona. Puen löysät kollarit päälle ja toppatakin, jota en riisu. Sanon, etten ole käynyt vaa'alla sen puhelun jälkeen ja väitän pystyväni syömään jo paremmin avokin ansiosta. Jos ne pakottaa mut vaa'alle, niin sanon, että en halua koska se ahdistaa. Jos kuitenkin joudun menemään vaa'alle, niin varmuuden vuoksi juon kotona litroittain vettä ennen sitä. Vaikka syön jotain jos tarve vaatii ja kotiin päästessä otan laksat. Mä olen päättänyt, että kukaan ei enää ikinä puutu mun laihduttamiseen. Mä päätän siitä ihan itse.

Tänään heräsin kuudelta, koska en saanut enää unta. Ahdisti todella paljon. Nesteiden laskeutumisen jälkeen kävin vaa'alla. 48,2kg. Ei enää kovin pitkä matka tavoite painoon. Olen tätä menoa tavoitepainossa helposti ennen kesää, jona oli määrä painaa enintään 45 kiloa. Päätin, että esitän virkeää avokille ja aloin siivota. Käärin leivän folioon, joka lojui pöydällä ja heitin roskiin. Nyt voin väittää, että olen syönyt sen.

Hymyilen. Minä onnistun, ei ne.

Muistoja vuodelta 2014

Vuosi 2014 on ollut minulle todella raskas. On tapahtunut paljon, ehkä liikaakin ja ahdistaa ihan edes muistella sitä. Ei vuoden 2013 viimeinen päivä enteillyt muutenkaan hyvää tulevaa vuotta, koska riitelimme niin pahasti silloin avopuolison kanssa.

Tammi-Helmi
Tammikuussa sain kuulla kolme todella huonoa uutista. 4-vuotias koirani jouduttiin lopettamaan sen selkävaivan vuoksi. Koira oli ollut todella huonossa kunnossa, eikä ollut takuita, että kalliista leikkauksesta olisi ollut edes hyötyä. Isäni koki sitten parhaimmaksi tavaksi päästää koirani tuskistaan. On niin kova ikävä.

Isäpuoleni sai sydäninfarktin ja oli todella huonossa kunnossa sairaalassa. Samaan aikaan myös mummupuolellani, joka on minulle myös hyvin rakas, todettiin paksusuolen syöpä, joka oli ehtinyt levitä laajalle koko kehoon.

Riitelin kavereideni kanssa todella paljon ja välit meni kaikkiin ystäviini kotipaikkakunnallani. Se oli myös todella raskasta.

Näihin aikoihin aloitin myös työpajan, jossa kävin aina kesäkuuhun saakka.

Maalis-Huhti
Isäpuolen tila huononee ja hän joutuu jälleen sairaalaan. Myös mummupuolellani on vointi huonontunut ja hänkin joutui sairaalaan.

Oma vointini alkoi heiketä siinä määrin, että jouduin mielenterveysongelmien takia jäämään sairaslomalle. Samoihin aikoihin olin tosi usein kuumeessa ja minulla alettiin epäillä astmaa.

Touko-Kesä
Näihin aikoihin sain ensimmäisen kerran paniikkikohtauksen julkisesti ja se oli nöyryyttävintä ikinä. Kaikki olivat aivan paniikissa ja olivat soittamassa jo ambulanssia, mutta kielsin. Julkiset kohtaukset jatkuivat aina työpajajakson loppuun saakka.

Mutta tapahtui hyvääkin. Sain koulupaikan ja kesätyöpaikan ja siskoni tuli ensimmäistä kertaa luokseni viikonlopuksi juhannuksena ja meillä oli todella kivaa. :)

Heinä-Elo
Aloitin kesätyöt vaatekaupassa ja se oli henkisesti ja fyysisesti todella raskasta, vaikkei se kestänyt kuin kuukauden. Sain myös diagnoosin syömishäiriöstäni.

Heinäkuun viimeisellä viikolla polveni meni ja jouduin jäämään töistä loppuajaksi sairaslomalle. En myöskään pystynyt aloittamaan koulua ja jouduin eroamaan sieltä. Näihin aikoihin myös syömishäiriö alkoi pahentua.

Syys-Loka
Syyskuussa vietin synttäreitäni. Jouduin myös päiväosastolle huonontuneen vointini takia.

Näihin aikoihin sain kuulla, että siskollani on bulimia ja hän on todella huonossa kunnossa. Myös vaarini oli joutunut sairaalaan. Kävin katsomassa häntä ja hän oli todella sekavassa tilassa ja kaikissa letkuissa kiinni sairaalassa.

Marras-Joulu
Tähän mennessä olin ollut koko syksyn sairaslomalla polveni takia ja sain kuulla, että se jatkuu aina helmikuun loppuun saakka. Syömishäiriö pahentui pahenemistaan ja yritin saada apua, mutta kukaan ei kuunnellut, joten luovutin ja päätin, etten halua enää apua, vaan mieluummin vaikka kuolen tähän. Avopuoliso puuttui asiaan.

Siskoni avopuoliso soittaa, että siskoni on aikeissa tehdä itsemurhan. Käskin häntä soittaa ambulanssi ja niin hän teki. Siskoni pääsi vihdoin hoitoon bulimiastaan. Se oli helpotus.

Ja mitenkäs ne uuden vuoden lupaukset?
Lupasin, että tänä vuonna minä laihdun olemattomiin. Tänä vuonna olen kauneimmillani kuin koskaan ennen ja kukaan ei estä minua. Lupasin myös itselleni saada koulupaikan ja aloittaa opiskelun heti kun polvi antaa myöden.

Toivottavasti teillä oli parempi vuosi!
Onnea vuodelle 2015!! Tehkää siitä ikimuistoinen <3