Minua ahdistaa, ahdistaa aivan liikaa. Tiedän, että muut olettavat minun yrittävän parantua. Välillä olenkin ollut samoilla linjoilla heidän kanssaan ja olen tosissani yrittänyt, mutta nyt alan olla niin loppu siihen yrittämiseen, että haluaisin vaan hukuttautua tähän syömishäiriöön ja tukehduttaa itseni sillä. Voimani eivät enää riitä siitä ylös nousemiseen, enkä edes tiedä tahdonko nousta. En tiedä enää mistään mitään.
En ole varmaan viikkoon käynyt vaa'alla. Se ahdistaa. Haluaisin käydä vaa'alla, mutten tiedä uskallanko. Pelkään niin paljon, sitä vaa'an lukemaa. Peilissä paisun ja paisun vaan kokoajan. Pelkään, että painoni on taas yli 50 kilon, vaikka olen elänyt noin 200-300 kalorilla joka päivä. Mutta mitä jos olen laskenut väärin? Mitä jos olenkin syönyt yli 1000 kaloria ja en vain ole tajunnut sitä.
Ahdistun siitä, jos aamulla minulla ei ole nälkä kun herään. Ahdistun, jos olen nukkunut yöni hyvin, koska se tarkoittaa sitä, että olen syönyt liikaa. En muutenkaan uskalla nyt käydä vaa'alla senkään takia, koska menkkani pitäisi alkaa. Olen aina niin turvonnut silloin. Mutta minun on varmaan pakko käydä. En kestä tätä epätietoisuutta. Ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna, en tiedä.
Otin Opamoxin, mutta sekään ei vie tätä ahdistusta pois. Ahdistun vaan kokoajan lisää ja se kuristaa minut kohta hengiltä. Joudun myös perumaan huomisen poliajan, koska olen kipeänä. Sitä on kestänyt kohta viikon, eikä loppua näy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti