Herään keskellä yötä. En saa henkeä. Pulssini on ensin todella matala ja nousee sitten miltei 120 lyöntiin minuutissa. Minua pelottaa. Rintaa puristaa. Onneksi huomenna pääsen hoitoon. Huomenna alkaa uusi elämä. On pakko, vaikka syömishäiriökurimus yrittää pitää kiinni kynsin ja hampain. Mun on pakko selättää se. Aivan pakko.
Tiedän sen, etten huomenna pysty syömään. En pysty syömään pitkään aikaan, mutta mun on pakko yrittää. Yrittää tehdä kaikkeni, edes avopuolisoni ja perheeni vuoksi. Takapakkeja tulee, mutta tulkoon. Mun on pakko parantua.
Eilen illalla ja yöllä herätessäni mietin, että aloittaisin taas uuden blogin omilla kasvoilla. Kertoisin kuka on kaikkien näiden sanojen takana ja kenet se syömishäiriö on ottanut otteeseensa. Kertoisin kaiken omin kasvoin ja omin sanoin.
Toivon, että tämän blogin viimeiset postaukset ovat saaneet muutkin syömishäiriöstä kärsivät ajattelemaan vihdoin itseään ja läheisiään. Ajattelemaan sitä, kuinka huonoon kuntoon voi mennä, vaikkei itsestä siltä tunnu ja kuinka kaikki ovat huolissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti