Ne yrittää, mutta ne ei onnistu

Eilen sain puhelun oudosta numerosta. Tuijotin puhelimen näyttöä ja pelkäsin. En vastannut ja annoin olla. Pian samasta numerosta soitetaan uudelleen. Vastasin ääni väristen.

Se puhelu oli polilta, aivan kuten pelkäsinkin. Ne olivat saaneet sähköpostin ja puhuneet lääkärin kanssa, että mun täytyy mennä verikokeisiin ja EKG:hen. Lisäksi ne aikoo tehdä mulle tutkimusjakson, ilmeisesti kuitenkin avohoidossa. Ne aikoo myös konsultoida ylilääkäriä ja kysyy, että mitä tämän asian kanssa pitäisi tehdä. He aikovat keskittyä enemmän nyt syömispuoleen tässä hoidossa.

Mä vain itkin ja tärisin sen puhelun jälkeen. Mä en ole koskaan pelännyt näin paljoa. Mä en tahdo lihoa. Päätin, että esitän avopuolisolle, että kaikki on hyvin. Ei enää apeaa olemusta, pidän hermot kurissa ja hymyilen niin paljon kuin pystyn. Valehtelen syömisistäni, enkä kerro hänelle koskaan, kuinka paha olo minulla on.

Minulla on polikäynti ensi viikon keskiviikkona. Puen löysät kollarit päälle ja toppatakin, jota en riisu. Sanon, etten ole käynyt vaa'alla sen puhelun jälkeen ja väitän pystyväni syömään jo paremmin avokin ansiosta. Jos ne pakottaa mut vaa'alle, niin sanon, että en halua koska se ahdistaa. Jos kuitenkin joudun menemään vaa'alle, niin varmuuden vuoksi juon kotona litroittain vettä ennen sitä. Vaikka syön jotain jos tarve vaatii ja kotiin päästessä otan laksat. Mä olen päättänyt, että kukaan ei enää ikinä puutu mun laihduttamiseen. Mä päätän siitä ihan itse.

Tänään heräsin kuudelta, koska en saanut enää unta. Ahdisti todella paljon. Nesteiden laskeutumisen jälkeen kävin vaa'alla. 48,2kg. Ei enää kovin pitkä matka tavoite painoon. Olen tätä menoa tavoitepainossa helposti ennen kesää, jona oli määrä painaa enintään 45 kiloa. Päätin, että esitän virkeää avokille ja aloin siivota. Käärin leivän folioon, joka lojui pöydällä ja heitin roskiin. Nyt voin väittää, että olen syönyt sen.

Hymyilen. Minä onnistun, ei ne.